KIRJOJANI:
* KAIKISSA KIRJOISSA
on piirroskuvituksella tärkeä sijansa.
Aiheet keskittyvät ihmisyyteen;
Puuttuva napanuora lapsuuden ja vanhemmuuden kipuiluun,
Kasvis-Lihis suvaitsevaisuuteen,
Menevän miehen malli terveyteen
Naakankakkaa sisältää koko elämän.
niitä kaikkia on saatavilla kirjakaupoissa sekä Haihatuksesta myös postitse: haihatus@haihatus.net tai merja@haihatus.net
* NAAKANKAKKAA, 2009
Piirrettykovakantinen lintulorukirja kertoo linnun -tai ihmisen kasvutarinan munasta murkkusekoilujen kautta vanhaksi varikseksi.
Kirja sisältää lintuja loruina lapsille viisauksia varttumisesta vanhemmille ja kasvusta kauniisti kaikille.
* MENEVÄN MIEHEN MALLI, 2006
Tosipohjainen tieto- ja tarinakirja miehisestä elämäntapamuutoksesta lähiperspektiivistä seurattuna.
Kovakantinen tekstikirja, piirroskuvitus.
* KASVIS&LIHIS, 2004
Sarjakuva-albumi kasvissyöjän ja lihansyöjäkasvin yhteiselosta. Suuren sekalaisen perheen äitinä ovat ruokavaliot tuottaneet päänvaivaa kuviksi asti.
* PUUTTUVA NAPANUORA, 2003
Kokemuksellinen piirroskirja sijaisvanhemmuudesta sijaisäidin silmin.
KIRJOITUKSIANI:
Haihatushommissa kirjoittelen Taidettako? -blogia ja myös Haihatuksen Seutu -lehdessä on käteni ja pääni jälkiä.
Itä-Häme -lehti on julkaissut syksystä 2007 lähtien kulttuuripainotteisia kolumnejani Päivän Vieras -sarjassaan. Alla näytteitä kirjoituksistani.
Nykytaide on helppoa ja hauskaa! (I-H 21.04.2010)
Viimeksi tavatessamme iäkäs isäni häkellytti minut kysyessään, että mitä hyötyä taidenäyttelyistä oikeastaan on, saavatko taiteilijat mainosta niiden kautta töilleen vai mikä on niiden tarkoitus. Vaivoin vältin ärtymykseni, sillä jos näyttelyitä työkseen järjestävän tyttärensä puurtamista vuosikaudet sivusta seurannut isä ei vielä ole oivaltanut asiaa, on ehkä syytä selittää se vielä kerran, jossei joskus toisenkin. Eikä meidän pappa taida olla ainoa, joka luulee että taidetta tehdään vain myytäväksi, sillä mitä järkeä siinä muuten olisi.
Taas tälläkin kertaa isä kuitenkin nyökytteli ymmärtävänsä pulppuavan selitykseni; että taidenäyttelyt ovat ihan oma tapahtumansa, joissa ihmiset näkevät ja kokevat taidetta ja saavat elämyksiä. Ne ovat taiteilijoille tärkeitä näyttämisen paikkoja, mutta eivät pelkästään myymisen ja markkinoimisen takia, sillä esimerkiksi nykytaide on paljolti sellaista, mitä ei osteta kotien sistukseksi. Se on taidenäyttelyissä tapahtuvaa yleisön ja taiteilijan välistä kommunikaatiota. Puupölkky ei liiterissä välttämättä ole taidetta, mutta Tapperin veistämä puupölkky taidenäyttelyssä sitä on, koska taiteilija on siirtänyt pölkkyyn ajatuksensa ja yleisö kohtaa omansa sen ääressä.
"Minä olen kyllästynyt puheeseen siitä, että nykytaide on vaikeaa. Se ei ole yhtään vaikeeta, se maine voidaan unohtaa tyystin. Nykytaide on sallivaa, ajattelua aktivoivaa, älyyn ja tunteeseen vetoavaa. Se ei ole kenellekään vaikeaa, paitsi jos on kovia ennakkoluuloja", sanoo Kiasman uusi johtaja Pirkko Siitari. Olen ihan samaa mieltä. Miten katsominen ja ajatteleminen olisi vaikeaa? Ja miksi aina pitäisi heti ymmärtää kaikki näkemänsä? Taidetta pitää katsoa ennakkoluulottomasti ja omiin ajatuksiinsa luottaen. Teoksen katsoja on ihan yhtä oikeassa kuin sen tekijäkin. Taiteilijat eivät aina mielellään selitä töitään, koska liika selittäminen helposti estää katsojan oman oivaltamisen ja oman osuvamman näkemyksen syntymisen. Kaikki teokset eivät avaudu kaikille, eikä tarvitsekaan. Sellaisen teoksen ohi voi näyttelyssä kävellä ja siirtyä seuraavaan olematta silti yhtään tyhmä. Joskus taide avautuu hitaammin, teos jää mieleen ja oivallus voi tulla myöhemmin tai vasta useamman katsomisen jälkeen. Joskus jotain ei ymmärrä millään, mutta silti se herättää tunteita, ymmärrys on silloin sielunsisäinen taidekokemus ja siitä tulee se tietynlainen taiteen synnyttämä "olo".
Ellei taidenäyttely ole ollut ihan surkean huono, sieltä poistuva yleisö on yleensä hyväntuulista, koska on saanut taiteesta jonkinlaisen päivää piristävän kokemuksen. Siksi lisäisin Pirkko Siitarin helppousteesiin vielä hauskuuden: nykytaide on myös hauskaa ja kehittävää. Sillä vaikka taiteessa usein käsitellään vaikeita asioita ja kritisoidaan elämää vihaisesti, niin asioiden ajatteleminen ja kuvien kautta oivaltaminen tuottaa kuitenkin ihmisessä iloa. Taiteen pelkääminen on turhaa!
Kritiikkiä! (I-H 17.3.2010)
Sunnuntai-aamuni on pilalla, jos sanomalehteni eivät jostain syystä kolahdakaan maalaiseen maitolaiturin seinässä olevaan postiluukkuumme. Eräänä tammikuisena pyhäaamuna sain lehteni, mutta aamukahvit pärskähtivät rinnuksille muista syistä.
Hesarin viidestä kulttuurin sivusta vain yksi vajaa sivu käsitteli kuvataidetta ja kriitikkoveijari arvioi kaunista talviluontoa kuin jotain taidenäyttelyä! Yksi pieni oikea kuvataidearvio oli sivun alanurkassa. Vihastuin; miksi ihmeessä maksan tästä lässyttämisestä, haen aamuisin säällä kuin säällä paksun ja kalliin small talk-koosteen ulkoa ja vähän myöhemmin kannan sen sinne takaisin jätepaperinkeräyslaatikkoon. Voisin hyvinkin tyytyä ihan ilmaiseksi ihailemaan sitä ympäröivää luontoa ja höpistä naapurin kanssa että onpa se taas säitä pidellyt. Jos tuolla pyrittiin "madaltamaan kynnystä kaikelle kansalle", niin tosi alas on menty.
Saman päivän Keskisuomalaisen kulttuurisivujen iso kuvataidejuttu oli oikeata asiaa kuvataidenäyttelystä, vaikka ei mikään arvio ollutkaan. Heräsi kuitenkin ilkeä epäily siitä, että jutuntekoa olisi ryydittänyt se, että kyseinen näyttely oli lehden omassa galleriassa. Toivottavasti olen väärässä. Jostain syystä kuitenkin tuntuu, että kirjoitukset tehdään nykyään niin kovin helpolla ja halvalla. Käytetään valmiita tiedotteita ja mainostetaan omaa lehteä samalla. Mikäs sen näppärämpää jos ei tarvitse mennä toimitalosta ulos ollenkaan.
Tämä toinen maakuntalehtemme Itä-Häme ei edes ilmesty sunnuntaisin, joten sunnuntaikulttuuria en siltä edes odota. Muutenkin se kulkee väliin vähän jälkijunassa; se, että Heinolan kirjasto on liittynyt Facebookiin ei oikeasti enää ole mikään edistyksellisyyden osoitus, vaikka ysipalsta niin hehkuttikin. Pisteet Itsku saa siitä että se kyllä huomioi taidenäyttelyt, jopa pienet paikalliset harrastajanäyttelyt.
Tiedotusvälineissä huomioidaan taiteita uhkaavan vähenevästi oikeasti arvioiden ja keskustellen. Tehdään vain viihteellisiä sepustuksia, kirjoitetaan näyttelyistä kevyesti kertoen miten on "kivasti käytetty kierrätysmateriaaleja" tai muuta pinnallista eikä sisältöä nähdä, vaikka se olisi kuinka syvällistä. Se, että Ateneumin Picasso -näyttely jätettiin kritiikillä ruotimatta, on osoitus uskalluksen ja ammattitaidon puutteesta. kiasman johtajanvaihdos on onneksi tänä talvena aiheuttanut kiivasta keskustelua taiteen toimijoiden piirissä, se sentään on hyvä ja taidekeskustelua piristävä asia.
Taiteentekijät tarvitsevat näkyvyyttä, näyttelyt ja näytelmät tehdään nähtäviksi ja keskusteltaviksi. On turhauttavaa tehdä näyttely ja purkaa se jonkun ajan päästä, jos ei siinä välissä ole tapahtunut mitään. Lehti ei arvioi, yleisö ei löydä, kukaan ei näe eikä sano mitään. Urheilijoiden suorituksia analysoidaan ja spekuloidaan tiedotusvälineissä munaskuita myöden, niin pitäisi myös kulttuurin puolella tehdä.
|
