KAIKISSA KIRJOISSANI

on piirroskuvituksella tärkeä sijansa.

Aiheet keskittyvät ihmisyyteen;

Puuttuva napanuora lapsuuden ja vanhemmuuden kipuiluun,
Kasvis-Lihis syömiseen ja suvaitsevaisuuteen,
Menevän miehen malli
laihduttamiseen ja terveyteen, 
Naakankakkaa sisältää koko elämän lintuperspektiivissä.

kirjojani voi ostaa Haihatuksesta myös postitse: merja@haihatus.fi

naakkis_kansi_pieni.jpg

NAAKANKAKKAA, 2009

Piiroskuvitettu kovakantinen lintulorukirja kertoo linnun -tai ihmisen kasvutarinan munasta murkkusekoilujen kautta vanhaksi varikseksi. Kirja sisältää lintuja loruina lapsille viisauksia varttumisesta vanhemmille ja kasvusta kauniisti kaikille.

mv-piirroskuvitus
47 sivua
kovakantinen
ovh 22,00
isbn 978-952-99278-5-2

menevn_miehen_kansi.jpg

 MENEVÄN MIEHEN MALLI, 2006

Tosipohjainen tieto- ja tarinakirja miehisestä elämäntapamuutoksesta lähiperspektiivistä seurattuna.

kovakantinen tekstikirja
väripiiroskuvitus
124 sivua
ovh 25,00
isbn 952-99278-2-7

 

 

kasvi-lihis_kansi250.jpg

KASVISLIHIS, 2004

Sarjakuva-albumi kasvissyöjän ja lihansyöjäkasvin yhteiselosta. 

Sekalaisen suurperheen äitinä ovat moninaiset ruokavaliot tuottaneet minulle päänvaivaa kuviksi asti.

sarjisalbumi
40 sivua
mv-piirroskuvat
ovh 10,00
isbn 952-99278-1-9

 

puuttuva_napanuora_-kuva.jpg

PUUTTUVA NAPANUORA, 2003

Kokemuksellinen piirroskirja sijaisvanhemmuudesta sijaisäidin silmin.

kierresidottu
kovakantinen
48-sivuinen
mv-piirroskuvakirja
ovh 15,00
isbn 952-99278-0-0

 

MUITA KIRJOITUKSIANI:

Haihatushommissa olen kirjoitellut blogia ja myös Haihatuksen Seutu -lehdessä on käteni ja pääni jälkiä.

Itä-Häme -lehdessä ilmestyi 2007 - 2017  kulttuuripainotteisia kolumnejani Päivän Vieras -sarjassa.

 

Alla näytteitä kirjoituksistani.

 

Yksi tekee ja toinen näkee (I-H 5.10.2010)

Akateemikko Outi Heiskanen on sanonut, että jos ihminen osaa tehdä käsillään jotain, leipoa, ommella tai vaikkapa vain leikata leipää, osaa hän myös tehdä taidetta. Heiskanen on itse koulutettu taiteilija, mutta tietää ettei luovuus vaadi koulutietoa. Käsillä tekeminen on ihmiselle ihan luontaista, silti moni aikuinen väittää ettei osaa, vaikka tahtoisi. Lapsena jokainen on luova, mutta monen rohkeus on pettänyt nuoruuden tasapäistymisen ja itsekritiikin paineissa. Onneksi on heitä, joiden uskallus kuvalliseen ilmaisuun on säilynyt ilman oppeja ja todistuksia. Taidekouluja käymättömiä, akateemisen taidemaailman ulkopuolella työskenteleviä nykykansantaiteilijoita kutsutaan ITE-taiteilijoiksi. ITE, eli Itse Tehty Elämä kuvaa hyvin niitä taideympäristöjä, joita nämä oman tiensä kulkijat ympärilleen rakentavat. Näiden täysin itsenäisten pihanäyttelyiden arvostus on kovin moninaista; kauempana kunnioitetaan, mutta lähellä arvoa ei aina anneta.

Parikkalassa oli käydä köpsästi betonisia veistoksia omalle pihalleen tehneen kansantaiteilija Veijo Rönkkösen kuoltua viime keväänä. Neljän vuosikymmenen aikana on Rönkkösen pihalle noussut kansainvälisesti arvostettu matkailukohde ja vaikka Parikkala tunnetaan nimenomaan patsaspuistostaan, ei kunnan ole tarvinut osallistua puiston ylläpitämiseen mitenkään. Taiteilija on rakentanut ja hoitanut sekä veistoksensa että koko puistonsa itse ja ilmaiseksi. Tästä paikkakunnan parhaasta matkailuvaltista tuli nyt kuitenkin kunnalle yht´äkkiä iso ongelma, koska jatkajaa toiminnalle ei ollut ja tontti meni myyntiin. Satoja upeita teoksia uhkasi karkoitus kotipihalta, jopa ulkomaille myyntiä väläyteltiin.

Käytännön syistä tällaisia kansantaiteen keitaita syntyy nimenomaan maaseudulle, missä on tilaa tehdä ja tuoda esille. Itä-Hämeessäkin on veistospuistonsa. Väänäsen Vesan ITE-puisto Heinolassa ja Heikki "Morgan" Hämäläisen Morganismi Sysmässä ovat hyviä esimerkkejä tällaisista itsenäisistä taiteilijan omalla luomisen vimmalla toimivista taideympäristöistä. Sysmän Morganismi on kokonaisvaltainen taideteos maalaistilan pihapiirissä, ulkorakennuksissa ja metsässä. Väänäsen Vesan puisto on poikkeuksellinen sikäli, että se sijaitsee kaupungissa. Heinolan ratapiha-alueen puistoon on kertynyt kymmeniä teoksia ihmisten iloksi, varastoissa niitä lie lisää satoja ja koko ajan syntyy uutta.

ITE-taiteen arvo on onneksi huomattu ja se kelpaa esille jopa taidemuseonäyttelyihin. Omaehtoisesti rakennetut veistospuistot ovat ympäristönsä helmiä, mutta eivät ikuisia itsestäänselvyyksiä. Vaikka Parikkalan kunnan päättäjien mielestä kulttuuri ei kuuluisi kunnan perustehtäviin, niin sivistykseen se kuitenkin kuuluu. Nyt näyttää jo valoisasti siltä, että Rönkkösen elämäntyö saa jäädä omalle pihalleen Parikkalaan. Riittävää tahtoa puiston säilyttämiseen on löytynyt - ei Parikkalasta, mutta hyvä että edes muualta.

 

Taidetta tuplajuustolla (I-H 4.8.2010)

Olen huolissani maaseudun henkisen vireyden puolesta. Näen vallalla olevan suuruudenhulluuden uhkaavan näivettää maaseutumme kulttuuripalvelut tyystin ja pelkään suomalaisen maaseudun tätä menoa muuttuvan pelkäksi harmaan arkisen työnteon ja asumisen alueeksi, josta puuttuu kaikki mieltä virkistävä toiminta.

Kaiken on nykyään oltava suurta, tehokasta ja taloudellisesti tuottavaa, supermarketteja, ABC-asemia, jättipusseja, tuplajuustolla. Ei riitä enää yksinkertainen pieni kyläkauppa, tikkunekku eikä Esson baari. Nostalgisessa eksoottisuudessaan ne hyvinkin kelpaavat asiakkaille, mutta markkinavoimia ei kiinnostakaan pienen ihmisen mielipide. Jos joku ei kannata taloudellisesti niin se ei kannata ollenkaan! Kannattavuus on ihan puhtaasti raha-asia, henkiset kannattavuudet ovat huuhaata suurille markkinavoimille.

Pienet syrjäiset taiteen harrastajat, niin tekijät kuin kokijatkin kuljetetaan mieluummin vaikka linja-autoilla kaupunkien palveluiden äärelle, kuin että tuettaisiin maaseudun omaa tuotantoa. Kulttuuripalveluiden tasoa mitataan kävijämäärillä, jotka ymmärrettävästi eivät voi harvaanasutulla maaseudulla olla samaa tasoa kuin suurissa kaupungeissa. Kuitenkin, kyllä maaseudullakin tarvitaan kulttuuripalveluja, taidetta pitää voida tuottaa ja kuluttaa myös siellä, missä asutaan väljemmin. Sivistys erottaa ihmisen eläimestä, eikä sivistys ole vain suurten massojen etuoikeus, vaan se kuuluu yksilöllekin. Ihminen ei muutu eläimeksi, vaikka metsässä asuisikin.

Kaikki taide ei vedä väkeä yhtä paljon, marginaalisemmat taidemuodot kiinnostavat pienempää ryhmää, mutta jos niistä vähäinenkin yleisö saa elämyksensä, niin miksi se ei olisi tärkeää? Miksi vain suurille massoille suunnatut tapahtumat olisivat tärkeitä? Täytyykö taiteessakin tähdätä ABC-asemien kaltaiseen massojen liikutteluun, koska pientä ja syrjäistä ei arvosteta? Pieni kulttuuritapahtuma jossain metsien keskellä voi olla hyvinkin tärkeä henkireikä siellä asuville ja oleville, koska kaikki eivät sittenkään halua lähteä kaupungin oopperoihin. Pieni marginaalitaiteen tapahtuma voi elvyttää mieltä paljon paremmin kuin iänikuinen suuri hulina. Se on myös taiteen tasoa kehittävämpää ja keskustelua virittävämpää kuin markkinavoimien ohjailema suurspektaakkelitaide. Eikä kävijämäärällä ihan oikeasti mitata  taiteellista tasoa vaan markkinoinnin ja tiedottamisen onnistumista, tapahtuman sijainnin saatavuutta, säiden suosiollisuutta ja sisällön populismia. Pelkään, että tämä suurten massojen suosiminen keskittää kaikki kulttuuripalvelut suuriin kaupunkikeskuksiin ja viihteellistää samalla taiteen sisällön vaaleanpunaiseksi hattaraksi.

Kautta aikain ovat taiteilijat hakeutuneet maaseudun rauhaan, koska siellä oletetaan olevan sitä luovuuden vaatimaa tilaa, mutta onko sitä enää? Fyysistä tilaa on kyllä, mutta entä henkistä?

 

Kassakone, hammaslääkärin tuoli ja bensapumppu (I-H 15.6.2010)

Meille kulkeutui muinoin huutokaupasta vanha kassakone. Se on hieno, siinä on tekstitkin ihan selkosuomenkielisiä; käteinen, takaisin, velaksi. Sillä ei kuitenkaan ole huushollissamme arvoistansa sijaa ja sitä joudutaan aika ajoin siirtelemään pois tieltä. Koska se on melko painava, olen pikku hiljaa saanut tarpeekseni siitä jatkuvasta roudailemisesta. Itse vaikka lahjoittaisin sen ensimmäselle kiinnostuneelle, mutta kun se ei ole minun vaan miehen ja hän ei tavaroistaan hevillä luovu. Mies keräilee satunnaisesti kaikkea kummallista, vanhaa tavaraa. Tai oikeastaan vanha, kummallinen tavara jotenkin "keräytyy" hänelle.

Vuosi sitten meille ilmaantui jostain hammaslääkärin tuoli, sellainen kunnon kolkytlukunen kidutuspenkki, joka painaa oman arvioni mukaan tonneja. Tuoli sisältää öljyä, mitä valuu siirreltäessä tietysti pitkin lattioita ja kantajiensa vaatteille. Sen noutaminen lahjoittajaltaan on niin koominen kommelluksinen tarina, että siirto-operaatiossa avustaneet muistelevat sitä nauraen aina tavatessaan. Silloin ei kyllä naurattanut yhtään. Tuoli sijoitettiin ainoaan mahdolliseen paikkaan, minne se niillä resurssein saatiin nostettua sisälle, tai oikeastaan liu´uttamaalla työnnettyä. Sekin sopisi kyllä ihan ehdottomasti paremmin johonkin tyylikkäämpään tilaan, mutta onpahan edes sateelta suojassa ulkovarastossamme. Nyt se on kuitenkin tiellä ja minä haluaisin jo eroon koko rohjakkeesta, mutta mies loukkaantuu jo varovaisesta ehdotuksestakin.

Tytär lähetti keväällä sähköpostiimme linkin kierrätyspalveluun saatesanoin että "tästä iskä tykkäis". Jo vain tykkäskin! Lahjoitetaan -osastolla oli vanha keltainen Shellin bensapumppu oikein kuvan kanssa. Ei haitannut vaikka se oli noudettavissa satojen kilometrien päässä, mies oli ihan myyty ja minunkin mielestäni se oli oikein nätti ja sopisi hyvin meidän pihaan ja väreihin. Olemme sopineet hakevamme sen lähiaikoina.

Mikä tässä tavaran keräämisessä oikein on se juttu? Nämä ovat kyllä hauskoja vanhoja esineitä, mutta miksi niitä pitää omistaa? Meille on kertynyt pienempääkin turhaketta; kynsienkuivaaja, hiustenvärjääjä, veivattava parranajokonen ja vaikka mitä. Mies löytää niitä aina jostain ja ystävät tuovat tuliaisina. Tavarat tuovat löytyessään hetken hyvää tuulta ja sitten nekin unohdetaan kerääntymään nurkkiin.

Kassakonetta siirsimme viime viikolla ulkorakennuksesta sisälle. Hammaslääkärin tuoliakin pitäisi mielestäni siirtää edes toiseen tilaan, mutta se ei kyllä hievahda, ennenkuin sattuisi joskus olemaan iso joukko riskejä miehiä paikalla. Siihen saakka kiroan aina sen nähdessäni. Bensapumppu on vielä noutamatta ja vasta äskettäin oivalsin, että tiedoissa mainittiin sen olevan painava. Taidankin vaivihkaa ilmoittaa lahjoittajalle ettemme sittenkään ole kiinnostuneita. Ja toivon todella ettei tämä kirjoitukseni innosta ketään, jonka murkissa on jotain kivaa vanhaa tavaraa, ottamaan yhteyttä meidän mieheen. Ainakaan jos se painaa paljon.

 

Nykytaide on helppoa ja hauskaa! (I-H 21.04.2010)

Viimeksi tavatessamme iäkäs isäni häkellytti minut kysyessään, että mitä hyötyä taidenäyttelyistä oikeastaan on, saavatko taiteilijat mainosta niiden kautta töilleen vai mikä on niiden tarkoitus. Vaivoin vältin ärtymykseni, sillä jos näyttelyitä työkseen järjestävän tyttärensä puurtamista vuosikaudet sivusta seurannut isä ei vielä ole oivaltanut asiaa, on ehkä syytä selittää se vielä kerran, jossei joskus toisenkin. Eikä meidän pappa taida olla ainoa, joka luulee että taidetta tehdään vain myytäväksi, sillä mitä järkeä siinä muuten olisi.

Taas tälläkin kertaa isä kuitenkin nyökytteli ymmärtävänsä pulppuavan selitykseni; että taidenäyttelyt ovat ihan oma tapahtumansa, joissa ihmiset näkevät ja kokevat taidetta ja saavat elämyksiä. Ne ovat taiteilijoille tärkeitä näyttämisen paikkoja, mutta eivät pelkästään myymisen ja markkinoimisen takia, sillä esimerkiksi nykytaide on paljolti sellaista, mitä ei osteta kotien sistukseksi. Se on taidenäyttelyissä tapahtuvaa yleisön ja taiteilijan välistä kommunikaatiota. Puupölkky ei liiterissä välttämättä ole taidetta, mutta Tapperin veistämä puupölkky taidenäyttelyssä sitä on, koska taiteilija on siirtänyt pölkkyyn ajatuksensa ja yleisö kohtaa omansa sen ääressä.

"Minä olen kyllästynyt puheeseen siitä, että nykytaide on vaikeaa. Se ei ole yhtään vaikeeta, se maine voidaan unohtaa tyystin. Nykytaide on sallivaa, ajattelua aktivoivaa, älyyn ja tunteeseen vetoavaa. Se ei ole kenellekään vaikeaa, paitsi jos on kovia ennakkoluuloja", sanoo Kiasman uusi johtaja Pirkko Siitari. Olen ihan samaa mieltä. Miten katsominen ja ajatteleminen olisi vaikeaa? Ja miksi aina pitäisi heti ymmärtää kaikki näkemänsä? Taidetta pitää katsoa ennakkoluulottomasti ja omiin ajatuksiinsa luottaen. Teoksen katsoja on ihan yhtä oikeassa kuin sen tekijäkin. Taiteilijat eivät aina mielellään selitä töitään, koska liika selittäminen helposti estää katsojan oman oivaltamisen ja oman osuvamman näkemyksen syntymisen. Kaikki teokset eivät avaudu kaikille, eikä tarvitsekaan. Sellaisen teoksen ohi voi näyttelyssä kävellä ja siirtyä seuraavaan olematta silti yhtään tyhmä. Joskus taide avautuu hitaammin, teos jää mieleen ja oivallus voi tulla myöhemmin tai vasta useamman katsomisen jälkeen. Joskus jotain ei ymmärrä millään, mutta silti se herättää tunteita, ymmärrys on silloin sielunsisäinen taidekokemus ja siitä tulee se tietynlainen taiteen synnyttämä "olo".

Ellei taidenäyttely ole ollut ihan surkean huono, sieltä poistuva yleisö on yleensä hyväntuulista, koska on saanut taiteesta jonkinlaisen päivää piristävän kokemuksen. Siksi lisäisin Pirkko Siitarin helppousteesiin vielä hauskuuden: nykytaide on myös hauskaa ja kehittävää. Sillä vaikka taiteessa usein käsitellään vaikeita asioita ja kritisoidaan elämää vihaisesti, niin asioiden ajatteleminen ja kuvien kautta oivaltaminen tuottaa kuitenkin ihmisessä iloa. Taiteen pelkääminen on turhaa!

Kritiikkiä! (I-H 17.3.2010)

Sunnuntai-aamuni on pilalla, jos sanomalehteni eivät jostain syystä kolahdakaan maalaiseen maitolaiturin seinässä olevaan postiluukkuumme. Eräänä tammikuisena pyhäaamuna sain lehteni, mutta aamukahvit pärskähtivät rinnuksille muista syistä.

Hesarin viidestä kulttuurin sivusta vain yksi vajaa sivu käsitteli kuvataidetta ja kriitikkoveijari arvioi kaunista talviluontoa kuin jotain taidenäyttelyä! Yksi pieni oikea kuvataidearvio oli sivun alanurkassa. Vihastuin; miksi ihmeessä maksan tästä lässyttämisestä, haen aamuisin säällä kuin säällä paksun ja kalliin small talk-koosteen ulkoa ja vähän myöhemmin kannan sen sinne takaisin jätepaperinkeräyslaatikkoon. Voisin hyvinkin tyytyä ihan ilmaiseksi ihailemaan sitä ympäröivää luontoa ja höpistä naapurin kanssa että onpa se taas säitä pidellyt. Jos tuolla pyrittiin "madaltamaan kynnystä kaikelle kansalle", niin tosi alas on menty.

Saman päivän Keskisuomalaisen kulttuurisivujen iso kuvataidejuttu oli oikeata asiaa kuvataidenäyttelystä, vaikka ei mikään arvio ollutkaan. Heräsi kuitenkin ilkeä epäily siitä, että jutuntekoa olisi ryydittänyt se, että kyseinen näyttely oli lehden omassa galleriassa. Toivottavasti olen väärässä. Jostain syystä kuitenkin tuntuu, että kirjoitukset tehdään nykyään niin kovin helpolla ja halvalla. Käytetään valmiita tiedotteita ja mainostetaan omaa lehteä samalla. Mikäs sen näppärämpää jos ei tarvitse mennä toimitalosta ulos ollenkaan.

Tämä toinen maakuntalehtemme Itä-Häme ei edes ilmesty sunnuntaisin, joten sunnuntaikulttuuria en siltä edes odota. Muutenkin se kulkee väliin vähän jälkijunassa; se, että Heinolan kirjasto on liittynyt Facebookiin ei oikeasti enää ole mikään edistyksellisyyden osoitus, vaikka ysipalsta niin hehkuttikin. Pisteet Itsku saa siitä että se kyllä huomioi taidenäyttelyt, jopa pienet paikalliset harrastajanäyttelyt.

Tiedotusvälineissä huomioidaan taiteita uhkaavan vähenevästi oikeasti arvioiden ja keskustellen. Tehdään vain viihteellisiä sepustuksia, kirjoitetaan näyttelyistä kevyesti kertoen miten on "kivasti käytetty kierrätysmateriaaleja" tai muuta pinnallista eikä sisältöä nähdä, vaikka se olisi kuinka syvällistä. Se, että Ateneumin Picasso -näyttely jätettiin kritiikillä ruotimatta, on osoitus uskalluksen ja ammattitaidon puutteesta. kiasman johtajanvaihdos on onneksi tänä talvena aiheuttanut kiivasta keskustelua taiteen toimijoiden piirissä, se sentään on hyvä ja taidekeskustelua piristävä asia.

Taiteentekijät tarvitsevat näkyvyyttä, näyttelyt ja näytelmät tehdään nähtäviksi ja keskusteltaviksi. On turhauttavaa tehdä näyttely ja purkaa se jonkun ajan päästä,  jos ei siinä välissä ole tapahtunut mitään. Lehti ei arvioi, yleisö ei löydä, kukaan ei näe eikä sano mitään. Urheilijoiden suorituksia analysoidaan ja spekuloidaan tiedotusvälineissä munaskuita myöden, niin pitäisi myös kulttuurin puolella tehdä

copyright.jpg